EVAKKOMATKANI

 Jenny Mäki-Hallilan teksti Kuurtanes-seuran joululehdessä vuodelta 1989.
Mäki-Hallila oli Karjalan evakkoja. Hän ehti toimia sodassa lottana parin vuoden ajan. Kuortaneella hän asui vuodesta 1952 ja työskenteli 30 vuotta kätilönä.
Mäki-Hallilla nukkui pois 98 vuoden ikäisenä 11.10.2021
Kuortaneen kunta haluaa kunnioittaa Kuortaneen viimeisen lotan poismenoa julkaisemalla tämän tekstin.

On kaunis lokakuun aamu 1989. Juna kiitää kohti Helsinkiä. Ole n matkalla serkkuni, lapsuuden ja nuoruuden ystäväni hautajaisiin. Radiosta kuuluu: Mihail Gorbatsoh, Neu­vostoliiton pääsihteeri saapuu Suomeen huomenna. Mieleeni tulivat muistot pian 50 vuoden takaa, ensimmäisestä evakkomatkastani.

Silloinkin oli kaunista ja kirkasta! Koko talven oli olleet kovat pakkaset. Taivas aina pilvetön, puut huurteessa, ja kun auringon säteet, kohtasivat ne, oli kuin tuhannet pienet tähdet olisivat loistaneet niiden oksilla! Puhtaat hanget peittivät maan. Oli ohi se yö, jolloin mummo, äiti, sisko ja pikkuinen veli oli viety evakkoon. Oli ohi se aamu, kun saattelimme lehmät Laatokan jäälle niiden kokoontumispaikkaan, jossa aikuiset ihmiset ottivat ne hoiviinsa. Rauha oli tullut. Talvisota oli loppunut.

Elin muistoissani päivää 15.3.1940. Tänään olimme me, veljeni 14-vuotias, naapurin poika 15-vuotias ja minä vanhimpana jo 16 vuotta täyttänyt "evankoineet" tavaroita kahdesta ja osittain kolmesta talosta. Niitä oli viety hieman Lahdenpohjan asemalle, pakattu hevosen rekeen, mutta oma kotini oli kuitenkin sen näköinen kuin ei mitään muutosta olisi odotettavissa. Kaikki huonekalut paikoillaan, olin siivonnut tuvan, laitoin matonkin lattialle, liinan pöydälle. Siihen paistiruukun ja leipää. Sanoin pojille: "Vaikka kuka tulee, on sillä ihmisellä nälkä."

Pojat nauroivat ja sanoivat minua aivan hassuksi. He olivat tavaroiden lastauksen lisäksi tappaneet kissoja ja kanoja. Mutta meidän kukko ei antanut ottaa itseään kiinni. Ja niin se oli jätettävä sinne navettaan. Veimme sinne sille ruokaa. Mutta pojat halusivat tehdä vielä jotain pojille tyypillistä. "Me halutaan särkeä astiat, ei ryssä niitä tarvitse". Olin "johtaja", lupasin, että saviruukut ja lasipurkit saatte särkeä. Ja voi sitä iloa, kun niitä paiskittiin tuvan seinään. Ilta alkoi lähestyä. Meidän oli mentävä kokoontumistaloon, Suomiseen, kylän keskellä olevaan taloon. Hevonen ja valtava reki olivat jo siellä. Laskin kotimäkeä rakkailla suksilla, katsoin taakseni, joulukaktus ja kukkameri kukkivat niin ihanasti amppeleissa ikkunan edessä. Pian ne kuolevat, ajattelin ja silloin ratkesin itkuun. Helpossahan se oli koko matkan ajan.

16.3.-40 aamu oli yhtä kaunis, kun heräsimme kokoontumistalossa. Talon upseeripoika oli päässyt evakoimaan kotiaan. Hän asetteli käsikranaatteja uuneihin. Joku toinen mies hääräsi puntarin kanssa ikkunoiden kimpussa. "Annetaan naapurille hieman vetoa!" Olimme veljen kanssa aivan neuvottomia. Silloin komennettiin valjastamaan hevosia. Olisin halunnut ottaa nuo rakkaat sukset mukaan. Olin saanut ne tuomari Brunoulta hiihtopalkinnoksi. (Lasten ystävä, hovioikeudenneuvos Karl Brunou). Mutta kaikki nauroivat, ei sellaista tavaraa oteta, hassuhan olet. Otin sukset, vein ne navetan taa piilopaikkaan. Ajattelin, että kun tulen takaisin Karjalaan - käyn ne sieltä hakemassa!

Jo kuului lähtökäsky. Pihasta lähti monta hevosta, joilla oli valtavat kuormat. Ensimmäisenä lähti talon Veikko-poika. Hän istui, nahkaisessa nojatuolissa, jalassa valtavan suuret huopatossut- ja " koivisto1ainen” päässä.

Kylän halki ajaessamme meihin liittyi uusia hevosia, joilla kaikilla valtavat kuormat. Kun olimme päässeet Lahdenpohjan rantaan, oli hevosen otettava kova vauhti, että jaksaisi nousta sen korkean ''teirun" päälle. Juuri katsahtaessani sivulle näen sotilaan hangessa. "Se on isä", huusin Eino-veljelle. " Elä huusi", tämä vastasi, mutta se olikin isä, joka oli saanut Kollaalta loman evakuoimaan. Pääsi vain hieman myöhään. Isä halusi käydä kotona, vaikka näkikin, että kovaa vauhtia siellä "isot lapset menee". Hän vain käväisi kotona, söi ja lähti etsimään ”huonompaa porukkaa”

Hänellä olikin täysi työ hevosen ajamisessa. Tämän Kokoniemenkylän hevoskolonna oli valtavan pitkä ja kun yksin Jaakkimassa kin oli yli 20 kylää - arvaa mikä valtava olikaan tiellä kulkijoiden määrä!! Ja entäs ne armeijan autot, joita tuli vastaan hakemaan tavaraa, ja niitä meni "tynkäsuomen" suuntaan täynnä miehiä tai tavaraa. Kaiken tämän kaaoksen keskellä lehmät ja niiden väsyneet ajajat. Hankeen uupuneet tai karanneet lehmät ammuttiin aina siihen paikkaan. Upseeri käveli siinä joukossa ja teki tällaista työtä.

Ihme ja kumma, että pystyimme tuossa kaaoksessa ajamaan hevosta.

Meillä oli ensin parireet, sitten iso kirkko reki siihen kiinnitettynä, ja molemmat täynnä tavaraa!! Ajoim­me siten, että kun toinen ajoi, toinen käveli. Aamuisin oli niin kylmä - ei kukaan voinut istua, muuten olisi paleltunut. Joskus sattui vauhti ole­maan kolonnalla sellainen, että piti hypätä rekeen tai jalaksille.

Kerran sattui, että takana ajava Simpuran nuori hevonen säikähti, hyppäsin siihen takimmaiseen re­keen, jossa silloin satuin istumaan, mutta jäin etu- ja takajalkojen väliin, ei sattunut mitään vahinkoa. Oikean polveni kyllä palellutin jonakin kyl­mänä aamuna ajaessani jännitykses­sä. Pidän usein oikean polven vasemman päällä - vieläkin.

Tulimme Savonlinnaan. Yö suuressa tehdassalissa, jossa oli n. 2000 hen­keä. Se oli yö. Näin yhden lapsen syntyvän, yhden mummon kuole­van. Joku kertoi, että omaiseni ovat olleet Putikossa junaonnettomuudessa. Sotilasjuna on ajanut evakkoju­nan päälle, jossa oli Jaakkimalaisia. Muuta ei tiedetty, kuin että Maria Kuismin on 7 muun jaakkimalaisen kanssa kuollut heti. Silloin tuntui, et­tä "maailma romahti".

Mutta matkaan vain! Hevosen aja­minen oli kyllä nyt helpompaa, sillä jätimme sen kirkkoreen jonkun ka­dun varteen.

Eihän se hevonen olisi enää jaksa­nut vetää sellaista kuormaa, sillä tiet olivat päivällä kirkkaassa auringon­ paisteessa sulaneet. Tienvartta pitkin ajoimme Pieksämäelle, jossa hevoset ja ihmiset lastattiin härkävaunuihin!

Mutta ennen kuin olimme siellä as­ti, oli "nukuttu monta yötä", mui­takin kuin Savonlinnassa! Eräänä il­tana kääntää matkanjohtaja hevo­sensa sivutielle. Vie meidät hieman kauempana valtatiestä olevaan isoon taloon. Siellä keitämme riisipuuroa. Meillä on mukana riisiä, talosta saamme maitoa ja kylläisinä asetum­me me nuoret, joita on melko mon­ta, tuvan lattialle nukkumaan. Joita­kin mattoja allamme ja reestä peit­toja päällämme. Kaikki on rauhallis­ta, olen juuri uneen vaipumassa, kun kuulen sen pojan, joka oli meillä evakoimassa, kysyvän veljeltäni: "Eino hei, vieläköhän kukko laulaa?" Kyl­lä unet karisi silmistä. Ja olisi ne muutenkin menneet, sillä jonkun ajan kuluttua joku karjaisee: "Voi mahoton, tääll' on hiirii, yks' hyp­päs just' miun ylitsein!"

Pääsiäisen vietimme Joroisissa. Olimme eräässä isossa talossa. Emäntä oli kiltti. Hän määräsi minut erään kolonnan tytön kanssa kama­riin nukkumaan. Sänky oli ihana!!! Kamareissa nukkuivat myöskin kaik­ki meidän vanhemmat emännät.

Pääsiäisyö tulossa! Tunsin huolta omaisista. Menin ulos. Taivas aivan tähdessä. Katselen taivasta! Joka puolelta nousee kohden korkeutta valo­ juovat, jotka yhtyvät ylhäällä. Siellä keskellä on aivan kuin enkeli - siivet le­vällään. Pelästyn, katson uudelleen - sama näky. Olin varma: enkeli suojelee meitä ja Suomea.

Ja kyllä se suojelikin. Vaikka här­kävaunuissa oltiin sairaita, paran­nuimme, ja terveenä näimme Oulun. jossa jouduimme taas odottelemaan vuorokauden. Monta työhön pyyte­lijää kävi vaunussa, ”Lähtekää tytöt töihin, pääsette kauppaan!” Matkam­me jatkui. Kemissä pois junasta, meidät neuvottiin eräälle koululle, jossa tarjottiin kaurapuuroa. Voi miten hy­vää lämmin puuro olikaan! Mutta suurin ilo oli nuo pitkät paperit - luettelot, jossa olivat tiedot omaisis­ta, ystävistä. Löytyi äidinkin osoite: Rovaniemi, Saarenkylä.

Vain yksi yö Tervolassa, jonne jäi hevonen ja kohden Rovaniemeä - aivan henkilövaunussa! Poliisilaitok­selle, siellä tietävät. Jo eteisessä, äiti tulee vastaan. Hyppään äidin kau­laan. "Voi hyvä ihme, onks' se Jen­ny? Enhä mie olt' sinnuu tuntii, olet niin musta ja laiha'', sanoo äiti.

Olimmekin, sillä aurinko oli paistanut aivan jokaisena päivänä kun teimme tuon hevosmatkan n. 400 km.

Nyt olen pian Hämeenlinnassa, sitten Riihimäki, jonka jälkeen onkin jo Hyvinkää. Siellä eräs "evakko" on päässyt matkan päähän, ikuiseen jouluun. Koska minä?

Toivon, että äiti on silloin vastassa avoi­min sylin.

 

 Kuvassa Jenny Mäki-Hallila kotonaan vuonna 2017